Ihmiselle vai puhelimella?

Yks päivä muhun kolahti tää omassa elämässä. Rakkaat läheiset, te inspiroitte mua tähän tekstiin.

Puhelin, rakas apuväline. Joka päivä puhelin on käytössämme, jopa monta tuntia. Sitä on mahtavaa hipelöidä ja sillä on kiva pelata, some on koukuttava ja kyllähän sillä välillä myös tekstataan ja höpötellään. Puhelimella ei kuitenkaan oo silmiä joihin katsoa, kehoa jota halata, tunteita joita kunnioittaa, fiilistä johon vaikuttaa, kuuloa jolle asioita jakaa, sympatiaa, empatiaa eikä mitään siltä väliltä. Puhelin on vaan puhelin.

Itsekin oon tosi paljon puhelimella, puhelin kulkee kaikkialle mukanani. Myönnän sen.

On yks asia, jota puhelin ei kuitenkaan korvaa. Se on ystävyys ja muut ihmissuhteet.

Puhelimella on koko elämä aikaa olla sun kanssa, olla sun vieressä ja sun seurana, sillä ihmisellä siinä vierellä ei oo ehkä kuin vain se hetki käytettävänä. Sen hetken, jonka vietät ihmisen kanssa voit pitää puhelimen syrjässä. Katso sitä ihmistä silmiin, kun hän kertoo tarinoitaan, katso silmiinsä kun juttelet hälle, halaa häntä, tue häntä jos on vaikeaa, auta, ymmärrä. Ole läsnä. Juttele.

En tarkoita, että ihmisten seurassa puhelin ei saisi vilahtaakaan, etteikö sitä saisi katsoa.

On inhottavaa, että puhelin menee joskus ihmisten edelle, on se myös ymmärrettävää jollain tasolla johokin pisteeseen saakka. Mutta ihmisen ei kuulu tuntea itseään kolmanneksi pyöräksi, kun toinen vain räpeltelee puhelintaan, keskittyy siihen eikä ihmiseen vierellä.

Mulla on muutamia ihmisiä, joiden seurassa toisinaan tuntuu siltä, että taistelen puhelinta vastaan ihmisen huomiosta. Kun toinen räplää puhelinta, tuntuu siltä, ettei häntä kiinnosta, ettei hän kuuntele. En sulje itseäni tämän tilanteen ulkopuolelle, itsekin olen joskus se kusipää, joka vain räplää puhelintaan.

Ollaan läsnä ihmiselle, älä puhelimella.
Siinä meillä kaikilla on parennettavaa, toisilla enempi, toisilla vähempi.
Valitsetko ihmisen vai puhelimesi?

 IMG_4599


-Okuliina

Mainokset

Ikävä

Ranskaks mul on ikävä sua sanotaan ”Tu me manques”, jonka suora käännös on ”sinä minusta puutut”. (Manquer=puuttua, kaivata, ikävöidä). Mun mielestä se on jotenkin kaunis ajatus,
puutut minusta. Kun ”ikävä sua” on ku joku tunne ja joo, onhan se tunne, mutta se että sinä puutut minusta kuvaa sitä koko oloa paremmin, tuntuu et jokin tärkeä osa itestään puuttuu. Puutut viereltäni, puutut tästä hetkestä, oot vaan mielessä mutta fyysisesti puutut. Sitähän se ikävä ja kaipuu on, sitä että jotain tai joku puuttuu. Harvemmin sulla on ikävä äitiä silloin kun on äidin kanssa, äitiä tulee ikävä kun äiti on muualla kuin itse olet. Silloin äiti puuttuu. Mun mielestä tää on on yks ihana esimerkki siitä miten ranska on kaunis kieli.

 

-Okuliina

”No hanki v**** elämä!”

Jokaisella on oma elämä, jokaisen elämä on ainutlaatuinen ja erilainen. Kaikki me tavoittelemme elämässämme eri asioita. Kiitos siis ystävä kun muistuta mua hankkimaan elämän. Valitettavasti mulla on sellainen kuitenkin jo, enkä uutta voi kaupan hyllyltä ostaa.

Jokaisen elämä on erilainen elämä, jokaisella kuitenkin on elämä ja jokainen sen käyttää eri tavalla. Toiselle elämää on se, että ympärillä on monta sataa ihmistä, toiselle riittää ympärille vain yksi ihminen. Toiselle elämä on yksin kotona hengailua, netflixiä ja peiton alla loikoilua, toinen ramppaa jatkuvasti kylässä ja hengailee porukoissa. Kuitenkin kaikilla, jotka hengittävät on elämä. Jos se elämä ei sen eläjältä itsestään tunnu hyvältä on aika muuttaa sitä. Ulkopuolisella ei kuitenkaan kuuluisi olla oikeutta sanoa ”No hanki v**** elämä!”. Instagram seuraajat, snapchat streakit, ulkona hengailun tai seurustelu kumppaneiden määrä, koulunumerot tai epäonnistumiset ei sitä määritä, onko elämä vai ei.

Jokaisen elämään vaikuttaa yksityisyys, kulisit, arvot, mielenkiinnon kohteet, salaisuudet, luonne, sosiaaliset taidot ja terveys. Älä arvostele toisen elämää sen perusteella, mitä siitä saatat tietää, älä arvostele ollenkaan. Vältä vertailemasta elämääsi toisten elämään. Anna ihmisen olla ja elää omaa elämäänsä, elä itse omaasi.

”Te ette ikinä voi tietää muista ihmisistä, että mitä ne käy läpi. Te ette voi arvostella muita ihmisiä sen perusteella mitä te näätte. Jos te ette oikeesti oo päässy sen ihon alle, te ette pääse ihmisen ihon alle, ellei se päästä teitä”

Yllä oleva lainaus youtubettaja Mansikkkan videosta ”Storytime / Halusin kuolla”.

Älä käske ihmistä hankkimaan elämää, hällä on se jo. Hyvä, huono, mahtava tai surkea, elämä kuitenkin. ”Hanki elämä” on mun mielestä sama kuin sanoisit ihmiselle että piparitaikina on piparitaikina eikä pullataikina.

Elämäsi on hyvä juuri sinun elämänäsi.

-Okuliina

Kauniit, rumat jalat.

Omistan tämän kirjoituksen kaikille kipeille koiville, hiertyneille jaloille, kokeneille kintuille, tanssijoiden tassuille, leikatuille leg:eille, ojentuville polville, sukkia vihaaville kohtalotovereille, kynnettömille pikkuvarpaille, sheivaamattomille säärille ja ennen kaikkea mun äidille.

Kun mä olin pieni, ihmettelin usein kuinka rumahkot jalat äidillä oli, tai no samanlaisethan ne edelleen ovat. Näen ne nyt kuitenkin ihan toisin. Kuinka ne jalat on niin pienet? Kuinka ne on niin halkeilleet ja kuivat? Miten ne ei satu? Sattuhan ne, kai. Kuinka äidin polvet on taas ihan ruhjeilla ja mustelmilla?

No, äidin jalat ruhjeilla, mustelmilla, kovettumilla onkin vielä kohtalaisen helppo selittää. Tanssijan tassut. Ja äidin jalka nyt vaan sattuu olemaan lähes samankokoinen kuin 5-vuotiaan veljeni.

Mitenkäs sit nämä omat jalkani? Miks nää on hiertymillä, kovettumilla, ruhjeilla ja ruvilla? Miks mun jalkani ovat kuivat?

Mun jaloissani on ruhjeita, mustelmia, kovettumia, hiertymiä sun muuta. Enkä ole taaskaan jaksanut sheivata sääriäni lähes kuukauteen.

Parhaillaan mulla oli kesällä yhteensä 14 hiertymää jaloissa. Käytin kesän aikana yli paketillisen laastaria hiertymiin, koko paketista yhtäkään laastaria en käyttänyt haavoihin, jokainen laastari meni hiertymään tai sen estoon. Vihaan sukkia, ne on jotenkin ahdistavat eikä ikinä ehjät, sopivat, asuun matchaavat, kenkiin piiloutuvat tai muutenkaan hyvät. Joten mm. just siksi mua hiertää monet kengät. Vansit on lähes ainoat kengät, jotka uusina hiertää, muut kengät hiertää vasta kun niitä on jo käytetty jonkin verran. Silti itsepäisenä ja tyhmähkönä laitan aina ne upouudet vansit jalkaan vaikka olen täysin tietoinen tulevasta tuskasta.

Ei jalkani niin kamalat ehkä olekaan, jonkun mielestä varmasti. Ei kuitenkaan mun mielestäni. Tajusin, et eihän äidinkään jalat oikeasti oo kamalat, ne on vaan mun äitini jalat, mun näkökulmasta ne on ihan kauniit.

Ei jalat ole rumat jos niissä on hiertymiä, jos ne on karvaiset, isot tai pienet, halkeilleet tai kovettuneet. Jalat ei oo rumat jos niissä on arpia tai rupia.

Jalat vie ihmisen elämään, seikkailuille, kokemuksiin. Jalat pitää sut pystyssä, liikuttaa sinua, satuttaa sua, tekee susta pidemmän. Jalkasi näkevät elämää kanssasi. Jalkasi tuntevat mukavia ja inhottavia juttuja. Lego palikan päälle astuminen keskellä yötä unenpöpperössä matkalla vessaan, ei tunnu hyvältä. Varpaiden upottaminen rantahiekkaan kesän ekana ranta päivänä, ai että! Juokseminen halaamaan rakkaimpaasi. Hyppimään kesäöisin trampolinilla. Juoksemaan pakoon. Taistelemaan. Jalat. Ihmisen jalat on arvokkaat, upeat ja hienot, ainutlaatuiset. Seikkailijat.

Jalat on tärkeä ja aikalailla hienokin asia.

Mulla on reisissä ja lantiossa ”tiikeriraitoja”, monilla muillakin on. Joskus ne näkyy paremmin, joskus tuskin lainkaan. Oon epävarma reisistäni. Enkä kauheesti välttämättä edes välitä reisistäni. Siksi vältän kesäisin shortseja. Reiteni on silti täysin hyvät, ihan sopivat ja iso osa alavartaloani. Ne on mun reidet! Ne reidet on osa siskoni maailman parasta syliä, osa ulkonäköäni, epävarmuuksiani ja kokemuksiani. Reiteni on olleet tyynynä. Ne on estänyt mua käyttämästä joitakin farkkuja. Mut kuitenkin ne on kantanut mua aina. Ne on pitänyt mut pystyssä. Reidet. Ai että.

Ei jalkojen tarvitse olla hoikat, sileät ja kiiltävät, kapea nilkka ja hyvät pohkeet, sopusuhtaisilla reisillä ja reisivaolla. Oli ne jalat sitten tukkimaiset, leikatut, kipeät, ruhjeiset, yliojentuvaiset kuten mulla ja vaikka meijän iskällä. Jalat on hienot korkkareilla, haavoilla, mustelmilla, karvoilla ja taipuisuudella. Jalat on hienot kynsilakoilla. Jalat on hyvät sukkiksila, farkuilla ja verskoilla. Ei kaikki jalat jalkojen kauneuskilpailuja voittaisi, kaikki jalat on silti jotenkin kauniita, upeita ja hienoja, ainakin ainutlaatuisia. 

Kiitos äiti, ja kiitos äitin jalat. Äidin jalat on joskus ehkä karheat ja halkeilleet ja joskus ihan mustelmilla. Välillä äidin jalkoihin sattuu. Äiti tanssii niillä jaloilla kuitenkin hienommin kuin kukaan toinen. Äiti on tullut auttamaan mua niillä jaloilla lukemattomat kerrat ja hakenut mut kavereilta, koulusta, tarhasta ja mistä milloinkin. Äiti on kantanut mut sylissänsä ja vatsassansa niillä jaloilla itsensä lisäksi aina. Äiti ottaa mut vieläkin syliin jos haluan, ja ne jalat kestää edelleen. Äidin jalat ei voittaisi missikilpailuja mutta mun mielestä äidillä on ihan sairaat upeat jalat. Ja onhan missikilpailut 2017 vuoden maailmassa vähän vanha juttu, se on kuitenkin asia erikseen. Äidin jalkoihin on sattunut monesti ja äidin polvi on hajonnut joskus. Äidin jalkojen avulla oon päässyt moniin seikkailuihin. Äidin jalat on mahdollistanut mullekin monta asiaa. Ei se haittaa, että ne on mustelmilla tai jos niitä ei oo just rasvattu ja sheivattu eikä sekään haittaa, että niissä on arpia ja rupia. Äidin jalat on ainutlaatuiset. Niin on jokaisen toisenkin.

IMG_4945

Ei jalkoja tarvitse rakastaa, en minäkään rakasta. Ei jalkoja tarvitse esitellä. Saat vihata mustelmaasi ja saat valittaa hiertymistä. Saat valittaa kivusta. Ei se haittaa, jos sun jalat taipuvat yli. Eikä sekään haittaa jos jalkasi on ihan erilaiset kuin kaikilla muilla. Muista kuitenkin, että onhan jalat nyt piru vieköön aika hieno juttu!

Jalat edellä elämään ystävät rakkaat!

-Okuliina

 

 

 

Jos aikaa ois

Nuku 9h
Käy koulua n.7h
Urheile 2h
Tee läksyt n.1,5h
(Lue kokeisiin n.1-4h)
Syö viidesti päivässä =n.10min+n.15min+n.10min+n.20min+n.10min=n.1h10min
Näe kavereita 2-3h
Vietä perhe-aikaa 1h
Ilta- ja aamupesut n.15min+n.10min=n.25min
Vietä omaa aikaa yksin/harrastukset/ruutuaika 1-2,5h
Tee kotityöt 15-30min

Tämä kaikki pitäisi (lähes) päivittäin arkena teinin tehdä.
Opettajat antaa hulluja määriä läksyjä, okei ei ehkä tehtävämääräisesti kauheesti, mutta jos kolme opettajaa antaa jokainen kolme isompaa tehtävää ja yhden pienemmän tehtävän on se jo yhdeksän isoa tehtävää ja kolme pienempää, se ei enää ole vähän läksyä. Läksyihin menee aikaa. Koulussa teinin tulis viettää se about 7h, siihen päälle läksyt → lähes 9h koulutyötä/päivä, mikäli kokeet ovat tulossa ylittyy koulutuntien määrä päivässä yli kymmeneen helposti. Too much. Siksi me tullaan myöhässä, jätetään läksyjä tekemättä, tehdään tehtävät sinnepäin ja kirjoitetaan miten sattuu, sluibataan ja ollaan tunneilla levottomia. Me yritetään parhaamme, meitä kiinnostaa, me haluamme olla hyviä.

Kouluun menee yleensä vuorokauden yhdet 8-10h, toiset 9h menee yöuniin. ”Kasvavan pitäisi saada riittävästi unta kehittyäkseen ja jaksaakseen”, totta niin pitäisi. Ei ehkä väsyttäisikään näin paljoa. Me karsitaan yöunistakin, jotta muka jaksettais ja ehdittäis. Haluisimme toki nukkua, haluisimme varmasti nukkua yli 9h/vrk jos se vain olisi suinkaan mahdollista.

Kouluun ja yöuniin meni jo 17h/24h. Jäljellä siis 5h. Tavoitteellinen liikuntamäärä päivittäin olisi 1,5h-2h. Monet toteuttavatkin tämän. Nyt urheilun jälkeen on päivästä kulunut 19h/24h.

Aloita päiväsi aamiaisella, syö lounas koulussa, välipalaa koulun jälkee ja päivällinen vanhemien tultua töistä ja perheen kotiuduttua, ennen nukkumaan menoa syö vielä pieni iltapala. Näihin aikaa menee noin 1h. Vuorokaudesta on jäljellä suunnilleen 4h.

Sosiaaliset ihmissuhteet ja kaverit+ystävät ovat tärkeä osa elämää. Niiden kanssa vietetään aikaa mieluusti. Heidän kanssaan olisi kiva viettää aikaa ainakin 2-3h. Enemmänkin jos kaverit ja läksyt tai kaverit ja harrastukset tai liikunnan yhdistää. Siksi ollaan puhelimilla, ei meillä aikaa ainaole kavereillekin, varsinkaan kaikille, me jutellaan somessa niille puhelimen kautta.

Perheen ja kodin kuuluisi olla nuoren tuki ja turva, tosin valitettavasti ei aina näin ole. Perheen kanssa kuitenkin tulisi viettää aikaa n.1h päivässä, usein 20-40min siitä tulisi mennä yhteiseen ruokailuhetkeen.

Käy suihkussa päivittäin, pese hampaat kahdesti, harjaa hiuksesi, pese kasvosi jne. Päivittäiseen hygienianhoitoon kuluu heittämällä 30min. Kaikkien näiden jälkeen aikaa vuorokaudesta on kulunut jo suunnilleen 24h10min.

Huoltajat tahtovat nuoren oppivan elämään ja pitämään huolta itsestään, eli kotityötkin on hoidettava niihin päivästä riippuen kuluu 5-30min tai enemmän aikaa. Nyt ollaan jo suoritettu 24h40min.

Joskus tarvitsee olla yksin, viettää omaa aikaa, kuunnela musiikkia, rentoutua, rauhoittua, hengata tai tehdä mitä ikinä yksin tekeekään. Tähän menisi mieluusti suunnilleen 2h.

Jotta kaiken ehtisi tarvittaisiin vuorokauteen 2-5h enemmän. Aikuiset, teinin elämä ei ole helppoa, rentoa, huoletonta. Näiden kaikkien tehtävien ja suoritusten päälle lisää vielä tieinin mieli ja psyyke. Ei ihme, että nukuttaa, väsyttää ja stressaa, koulu heittelee ja vanhemmat huutaa.

Me yritetään parhaamme, teemme parhaamme. Haluamme kuitenkin elää, testata rajoja, oppia elämää, kokea asioita, tuntea tunteita, koittaa uutta ja seikkailla.

Mutta kun aika ei tähän kaikkeen riitä. Aika. Aikakin on ristiriitaista.

IMG_4741


-Okuliina

Mitä minä tahdon?

Mitä minä tahdon? Mistä unelmoin?

En todellakaan kerro/kertoisi kaikkia haluamiani asioita, tavotteita haaveita ja unelmia blogiin tai nettiin. Nyt on kuitenkin fiilis, että haluan avata mua, asioita mitä tahdon, joita arvostan ja jotain mistä unelmoin.

Sanon nykyään tosi usein ”koska mikään ei ole varmaa, mutta kaikki järjestyy”. En edes varsinaisesti tiedä mistä se tulee, kenties ihan vaan elämästä. Mielestäni noi sanat pätevät myös unelmiin ja suunnitelmiin. Tykkään noista sanoista ihan hirveesti.

Mä kirjoitan onnellisuudesta, ilosta, ulkonäköpaineista, itsevarmuudesta, käsitöistä ja fiiliksistä. Kirjoitan arkipäivästä, perus elämästä, mietteistä ja ihmisistä. Kirjoitan nettiin, paperille, kirjoihin, viesteihin. Kirjoitan sulle, teille, ihmisille, ystävälle, rakkaille, kavereille ja perheelle, koululle, minulle ja maailmalle. Kirjoitan paljon. Ellen kirjoita, mietin mitä voisin kirjoittaa.Mietin kuinka asian kirjoittaisin, en kuinka sen ääneen kertoisin.

Mä haluan osata tosi paljon kieliä, tuntea kulttuureita. Haluan osata paljon käsitöitä ja tietää muodista. Haluan olla onnellinen. Tahdon seikkailla maailmalla, nähdä elämää. Olla itsenäinen.  Tahdon pärjätä elämässä. Mun haavetyö sisältää tekstiilejä ja muotia, toivottavasti myös kirjoittamista jonkin verran. Pitkään mulla oli haaveena ja ajatuksena, jopa tavoitteena lähteä peruskoulusta amikseen ja lukea itseni ompelijaksi ja kirjoittaa ylioppilaaksi siinä samalla. Kerroin suunnitelmastani vasta kun se oli jo kauan pyörinyt päässäni. Vaikka suunnitelmani ja unelmani alkoivat pikkuhiljaa vaihtua puhuin edelleen meneväni amikseen ja opiskelevani ompelijaksi, siinä samalla mietin kuitenkin jotain muuta. En mä ehkä tahdokaan (vielä) ompelijaksi. Katsellaan, mihin elämä mut kuljettaa. Nyt just ompelijaksi opiskelu on mun kakkos vaihtoehto.

 

En ihaile ketään julkkista, urheilijaa, kirjoittajaa, suunnittelijaa tai muutakaan tiettyä arvostettua ja kunnioitettua, ihailtua ihmistä . Jos kysytään, ketä minä ihailen, vastaan todennäköisesti ”öö, en ketään”. En tykkää tosta kysymyksestä. Jollain tasolla koen kyseisen kysymyksen olevan myös mulle henkilökohtainen. Vastatessani ”en ketään” valehtelen. On mulla idoleita. Ihailen ystäviäni, vahvoja ihmisiä, ihmisiä, joilla on tarina, selviytyjiä ja ihmisiä, joilla on oma tyyli. Itsekin tahtoisin olla vahva ihminen, omalla tyylillä.

Arvostan rakkautta, rehellisyyttä, onnellisuutta, tasa-arvoa, kädentaitoja, eettisyyttä, vapautta (vapaus on upeinta ikinä!), puhtautta, terveyttä, perhettäkin, myös koulua. Arvostan ihmisiä ja inhimillisyyttä. Arvostan monia asioita, tiedän sen. Se on vain hyvä asia kuitenkin.

Kaikessa mitä teen, kaikessa mitä olen tahdon aina olla paras. En kuitenkaan ole kilpailuhenkinen. Ristiriitaista. Ehken ole kilpailuhenkinen, enkä tykkää kilpailla, sillä jollain tasolla olen kuitenkin huono häviäjä, vaikken sitä aina näyttäisikään. Voi olla kova pala purra, että joku on mua jossain parempi. Tämäkin asia aiheuttaa mussa mustaisukkaisuutta… Eli jos joku on minua jossakin parempi saatan kaikessa yksinkertaisuudessaan olla hälle vain tästä asiasta mustis.
Tahdon olla paras tytär, ystävä, oppilas, sisko, kirjoittaja, craftaaja, kaveri, auttaja, lapsenlapsi, kummityttö jne. On yksi asia, jota olen ja jossa ei kukaan koko maailmassa ole yhtä hyvä, olen siinä paras, olen minä, olen just tämä Vilma.
Ilokseni, onnekseni, helpotuksekseni olen kuitenkin viime aikoina kyennyt irtaantumaan tästä kyseisestä ”pakkomielteestä” olla paras ja onnistua. Olen opetellut tuntemaan minua, olemaan mullekin kiltti, arvostamaan tekojani, tekemään kivoja juttuja vuokseni. Elämä on paljon kivampaa kun huomion itsenikin ja annan itselleni armoa, jaksan paljon paremmin kaikin tavoin, eikä siltikään tarvitse olla itsekäs.


-Okuliina

 

Koska mä voin

Päiväkirjateksti 23/8/2017

On ollut onnellinen päivä. Tein asioita vain itseäni varten, miettien vain omaa hyvää fiilistä. Joskus saa tehdä näin, olematta siltikään itsekäs.

Heräsin kiukkuisena, viisi minuuttia myöhässä. Olisin tahtonut jäädä sänkyyn, niin pehmeään, lämpimään ja turvalliseen, niin mukavaan ja hyvään, olisin tahtonut käpertyä vielä prinsessalakanoihini ja nukkua lisää. Oli noustava, vastahakoisesti väsyneenä tein aamutoimet, vaihdoin asuvalintaani kolme kertaa ja lähdin kouluun. Päätä jomotti, vatsaa sattui, selkä särki ja olo oli väsynyt, kiukutti, ahdisti, ärsytti, olo oli turvonnut. Olisin tahtonut kahvia.

Otin olooni särkylääkettä, meinasin torkahdella tunneilla ja olisin halunnut kotiin. Päätin pian, ettei tästä voisi tulla samanlaista kiukkuista ja kireää, epämukavaa päivää huonolla itsetunnolla, tuskaan alistuen kuten edellisenä päivänä. Menetin hermoni kipuun, laiskotteluun, väsymykseen, sääntöihin ja huonoon asenteeseen. Tästä tulee vielä onnellinen päivä, iloinen ja hyvä. Minä jaksan, minä selviän.

Olo alkoi kohentua. Suupieliä alkoi hymyilyttämään. Oloni keveni, vaatteet eivät enää tuntuneet epämukavilta, naama ei enää näyttänyt suttuiselta eikä hiukset takkuisilta. Nauroin sanalle korahdella, päätin voittaa huonon olon ja täyttää itseni itsevarmuudella, rohkeudella, ilolla ja onnellisuudella. Nauttia olostani, iloita elämästä, pitää hyvä loppu päivä. Olla onnellinen -ja ylpeä siitää! Iltapäivällä itseäni nauratti, hymyilytti vain. Hyvä olo, pienet ihanat asiat.

Kotimatkalla ostin itselleni lempikukan, koska niin olin tahtonut tehdä jo kaksi viikkoa. Sitten kävelin kahvilaan, iloisena kukastani. Tilasin mukaani kahvin ja kävelin kotiin, kuuntelin rakkauslauluja ja nautin kahvistani, en edes miettinyt, en jaksanut murehtia maailmaa. Hymyilin ohikulkijalle, sain hänet hymyyn. Näyteikkunoiden heijastuksesta näin itseni, askeleeni, kävelytyylini, hymyni. Tokaisin hiljaa mielessäni minulle: ”Näytänpä nätiltä!”. Aamulla samojen näyteikkunoiden ohitse, samoissa vaatteissa, samoilla meikeillä kulkiessani mietin kuinka en näytä ollenkaan nätiltä, kuinka näytän stressaantuneelta ja uniselta, kuinka vaatteeni lössöttää ylläni ja kuinka oloni on kuin turvonnut peruna.

Ah kahvi, sitä makua ja tuoksua olin kaivannut jo aamu kuudesta saakka, olihan kello jo nyt yli kolme. Oli ihanaa pitää nahkatakkia. Ajattelin sen hetken vain itseäni, mietin minua, unelmiani. Siinä hetkessä muistin, etten ollut tehnyt pitkään aikaan asioita minulle, hetken mieliohteesta, elänyt hetkessä, ajatellen itseäni. En jaksanut murehtia siitä, että tililtäni vähentyi jälleen viisi euroa, käytännössä täysin turhuuteen. Koko kotimatkan kukka kainalossa ja kahvi kädessä ajattelin vain hyviä asioita.

Ei ole aina pakko tehdä asioita, miellyttääkseen muita, ollakseen hyvä ihminen muille. Teen läksyt, jotta opettaja kelpuuttaisi minut, haluisin tehdä muuta, vaikka neuloa. Ajattelen kuitenkin, että ensin muut, sitten minä. Tällä kertaa tein toisin, olin, ihailin keltaista kukkaani, kirjoitin, lojuin lattialla, leikin siskoni kanssa. Tällä kertaa elin kuten tahdon, annoin vastuun olla hetken, nautin elämästä, tästä päivästä. Aamulla varmaan taas kiukuttaa, koska läksyjen tekeminen menee myöhäiseksi ja yöni venyy. Teen läksyt kohta.

Olin aidosti onnelllinen, en halunnut ajatella kurjuutta tai kuinka mulla vois olla huono olla, kuinka asiat ei aina suju, kuinka kaikki voisi olla paremminkin, kuinka mulla ois tehtäviä tehtävänä, kuinka voisin olla parempi. Nautin siitä hetkestä, olin itse, päivä oli sittenkin hyvä. Miksi olisin kärsinyt kivussa, kun särkylääke on olemassa? Miksi olisin kiukutellut opettajan ärsyttävästä äänestä? Voin ihan hyvin olla kuuntelematta, ohitse mennyt tieto on toisen hetken  murhe. Olen nyt tässä ja nyt on nyt. Kalenteri on ihana mutta tämä hetki on vielä ihanampi.

Täytyy tehdä asioita itseään varten jaksaakseen, ollakseen tyytyväinen ja onnellinen. Ollakseen jälleen pirteä ja energinen, nähdäkseen hyvät asiat.
Kun olen tehnyt asioita minulle jaksan jälleen auttaa muita, tehdä asioita muiden eteen, ajatella ja hengittää, nauraa ja kuunnella muiden murheita, olla tukena ja seurana toisille.

Muista itsesi, jotta jaksat.


-Okuliina